×
By using this site you agree to the use of cookies for analytics. Read more ›
Accept

Kimin tarina

Kim Kreus: Miksi en tehnyt itsemurhaa

En ollut enää onnellinen. Kuusivuotiaasta asti jouduin seuraamaan äitini sairastumista. Kuuntelin äitini itkuja ja puheita itsemurhasta. Katselin hänen viinanhuuruisia ja väkivaltaisia suhteitaan, ja sain itsekin kokea iskuista osani. Toki oli myös parempia kausia, mutta silloinkaan en uskaltanut hengähtää – pelko oli tullut jäädäkseen.

Lopulta pitkien vuosien jälkeen koitti täysi-ikäisyys. Päätin jättää kaiken taakseni ja aloittaa uuden elämän. Suuntasin mahdollisimman kauas, pääkaupunkiseudulle.

Elettiin vuotta 2000 ja ikää oli 20 vuotta. Minulla oli työ, asunto ja ystäviä. Uskalsin olla onnellinen. Kun koitti vuosi 2001, niin ilman mitään näkyvää syytä aloin voimaan pahoin ja levitin sitä pahaa oloa myös ympäristööni. Pari- ja ystävyyssuhteet murenivat. Join koko ajan enemmän. Ajantajuni katosi ja maailma musteni. Lentokoneet törmäilivät pilvenpiirtäjiin. Kouluammunnat ja laajat irtisanomiset lisäsivät jo muutenkin mustunutta mieltäni.

Löysin lopulta itseni junaraiteilta. Halusin kuolla. Silloin jokin minussa heräsi ja astuin raiteilta pois. Halusin jostain syystä vielä yrittää. Mietin, että raiteille pääsee aina takaisin, mutta junan alta ei koskaan.

Hain apua kunnallisesta terveydenhuollosta ja sain sitä. Hyvä alku kuitenkin tyssäsi Kelan päätökseen olla tukematta terapiaani. Vertaistukiryhmä tarjosi tilanteeseen helpotusta, mutta kunnon hoito jäi kesken. Muutaman vuoden pärjäsin, mutta sitten maailmani sumeni uudestaan.

Hain jälleen apua julkisesta terveydenhuollosta, mutta nyt en saanut sitä vähääkään. ”Nappeja kouraan ja töihin”, oli ohjeistus. Kävelin Hakaniementorin kupeessa päin punaisia itku kurkussa. Autot tööttäilivät, en välittänyt siitä. Mietin, että näinkö tässä lopulta sitten kävikin, raiteet kutsuvat takaisin. Tunsin vihaa kaikkia kohtaan.

Kävelin Kallion Kurvin kohdalla, kun huomasin Nuorten kriisipisteen mainoksen. Tartuin oven kahvaan, se oli raskas mutta aukeni silti. Minut otettiin saman tien vastaan. Minua kuunneltiin, kuunneltiin ja kuunneltiin. Minulle annettiin aikaa. Minua ohjattiin ja rinnallani kuljettiin. Sain luvan erehtyä askelissani ja siltikään kukaan kriisipisteessä ei minua hyljännyt. Sain käsiteltyä menneisyyteni turvallisessa ympäristössä.

Aloin kokea olevani hyväksytty ja merkityksellinen. Sain itsetuntoni takaisin. Löysin elämääni uuden suunnan. Rakensin itselleni uudet vahvat perustukset. Uskalsin taas elää ja unelmoida. Opiskelin uuden ammatin, menin naimisiin, sain lapsen ja toisenkin. Nyt asun Rovaniemellä ja autan työkseni nuoria. Kuuntelen ja tuen heitä. Laitan hyvän kiertämään.

Elämäni jatkuu. Kiitos siitä kaikille Kriisipisteelle.

Kerroin tarinani sinulle, koska toivon että joku kaltaiseni saisi apua hädän hetkellä ja välttäisi turhan kuoleman.

Tee kertalahjoitus ja auta meitä auttamaan.

Lue myös muut koskettavat tarinat:

Kimin tarina

Marin tarina

Paulan tarina

Pirkon tarina